Maailma on muuttunut passiiviseksi paikaksi. Elämämme kulkee tuolista toiseen, eikä arjesta selviytyminen edellytä enää juuri minkäänlaista fyysistä ponnistelua. Töihin kuljetaan autolla, ellei olla jo siirrytty etätöihin kotosalle, työpäivä kuluu kestokoukussa näyttöpäätteen ääressä, lounas ”woltitetaan”, ruokaostokset tilataan verkkokaupasta ja ilta palaudutaan sohvan pohjalla, erinäisiä ruutuja tuijotellen. Yli 60 % päivästä kuluukin istua pönöttäen tai pitkällään maaten, sukupuolesta ja iästä riippumatta.
Moni kokee silti itsensä ylikuormittuneeksi. Voimavarat ovat pakkasen puolella, eivätkä illat sekä viikonloput tunnu riittävän akkujen lataamiseen tiukkojen työpäivien ja -viikkojen uuvuttamana. Paremmasta palautumisesta onkin leivottu ratkaisua jaksamishaasteeseen sekä uutta trendiä hyvinvointipalvelupuolelle.
Moni haikailee stressittömämpää elämää, vähemmän kuormitusta arkeensa sekä enemmän aikaa rasituksesta palautumiselle. Vaikka yhtälö voi kuulostaa hyvältä, ei se toimi alkuunkaan. Pelkäänkin, että istumme ja makaamme itsemme pian jalattomiksi, jos emme ymmärrä kuormituksen ja liikunnan lisäämisen olevan välttämätöntä toiminta- ja suorituskykymme säilymiselle.
Me suomalaisaikuiset istumme keskimäärin 9-11 tuntia päivässä. 80 % meistä liikkuu terveytensä kannalta liian vähän. Miehet, etenkin 20-29 -vuotiaat, fyysisen suorituskykynsä näkökulmasta parhaan potentiaalin omaavat henkilöt, laiminlyövät fyysistä hyvinvointiaan kaikista eniten. Korona-pandemian vaikutuksesta 40 % väestöstä liikkuu nyt entistä vähemmän ja huolena on, että liikunnan määrä jää heidän kohdallaan pysyvästi alemmalle tasolle.
Varusmiesten cooper -testituloskeskiarvo on nykyisin enää hieman yli 2300 metriä, kun se oli vuonna 1980 reilusti päälle 2700 metriä. Keskiarvosta katosi 40 vuodessa kokonainen ratakierros. Vuositasolla kunto on heikentynyt 10 metrin siivulla. Huonokuntoisimmat asepalvelustaan suorittavat henkilöt kykenevät enää kävelemään 1,6 kilometrin matkan 12 minuutin aikana. Se ei ole mikään ihme, sillä vain joka kymmenes kyseiseen ikäryhmään kuuluvista harrastaa kestävyysliikuntaa UKK-instituutin terveysliikuntasuositusten mukaisen 2,5 tunnin minimiannoksen verran viikossa. Kaikista suomalaismiehistäkään kestävyysliikuntaa harrastaa riittävästi vain 18 % väestöstä.
Vaikka ihminen on luotu liikkumaan, mahtuu aktiivisuutta valveillaoloaikaamme enää vain noin 10 %. Reippaan liikunnan osuus päivästämme on sen sijaan enää vaivainen sadasosa. Jo vähäinenkin määrä kestävyysliikuntaa riittäisi kuitenkin pudottamaan sydän- ja verisuonitautiriskin puoleen, ja runsaalla liikunnalla riskin onnistuisi pudottamaan neljännekseen, fyysisesti passiiviseen elämäntapaan verrattuna. Liian vähäisen liikunnan vaikutukset heijastuvat korkean elintapasairausriskin lisäksi myös työkykyyn, heikentyneeseen elämänlaatuun, lisääntyneisiin sairaanhoitokuluihin sekä kansantalouteen.
Jos hapenkuljetuselimistömme kunnossa ei ole hurraamista, ei sitä ole myöskään lihaskunnossa. Lähes kaikki 20-54-vuotiaat suomalaiset harrastavat liian vähän lihaskuntoharjoittelua, vaikka suositusannos olisi vain kaksi kertaa viikossa, eikä treenin tarvitsisi kestää kuin vaivaiset 20 minuuttia. Tästä johtuen ei ole ihme, että kyseisen ikäryhmän edustajat ovat masentavan heikossa kunnossa voimatasojensa ja lihastensa suorituskyvyn osalta.
Erityisen huolestuttavaa on kuitenkin se, että lasten ja nuorten lihaskunto sekä ryhti ovat heikentyneet ikäryhmistä vauhdikkaimmin. Tutkimusten mukaan viidenluokkalaisista pojista 16 % ei pääse edes kunnolla kyykkyyn ja kahdeksasluokkalaisista pojista joka neljäs ei kykene istumaan lattialla selkä suorassa, kun jalat on ojennettu eteen suoriksi. Liikkuvuus eli notkeuskin näyttää siis olevan katoava luonnonvara.
Vaikka korona -pandemia ja voimakkaampi etätöihin siirtyminen on korostanut passiivisuuden aiheuttamia ongelmia, on pakko todeta ääneen, että kansakunnallemme on kertynyt kuntovelkaa jo useamman vuosikymmenen ajan. Liian suuri osa väestöstä liikkuu terveytensä näkökulmasta aivan liian vähän, liian suuri osa on ylipainoisia ja liian monella kuntovelkaa on kertynyt jo lapsuudesta saakka.
Ehkäpä huolestuttavinta on se, ettei suurin osa meistä vielä edes huomaa koko haastetta. Asia konkretisoituukin silloin usein dramaattisella tavalla. Äkillinen sairauskohtaus, oireileva rasitusvamma, ei-toivottu diagnoosi tai yleiskunnon romahtaminen herättävät meidät viimeistään tilanteeseen, johon olisi ollut suotavampaa reagoida jo ennaltaehkäisevästi. Vaikka evoluutio on tähän asti muokannut suhteellisen hitaasti ihmiskehoa, on pelottavaa edes ajatella, miltä nykyinen istuva ihminen näyttää parin vuosikymmen tai -sadan päästä…
